Miehenä ja feministinä pyrin puhumaan paljon henkilökohtaisesta vastuusta. Se ei aina ole helppoa meille miehille, puhumme mieluummin rakenteellisista ongelmista kuin katsomme sisäänpäin. Itsereflektio herättää vaikeita tunteita, joiden käsittelyyn emme useinkaan ole saaneet valmiuksia. Niinpä peräännymme ja palaamme keskustelemaan yhteiskunnasta yleisellä tasolla.
Kirjoittajana Ville Savonlahti, feministisen miesjärjestön Miehet ry:n puheenjohtaja.
Nyt haluan kuitenkin antaa tilaa myös rakenteille. Vaikka yksilön olisi viisasta huolehtia itsestään ennen kansalaisvelvollisuuksiin tarttumista, elämme ajassa, jossa etenkin naisten ja sateenkaarivähemmistöjen oikeuksia turvaavat lait, instituutiot ja kansainväliset sopimukset ovat uhattuina tässä ja nyt. Tätä kehitystä ajava antigender-liikehdintä on määrätietoisesti käyttänyt hyväkseen retoriikkaa, jossa yhteiskunnan nykyinen rappio johtuu “wokesta” ja “gender-ideologiasta”.
Tuore esimerkki on Latvian ensisilmäykseltä käsittämätön päätös erota naisiin kohdistuvaa väkivaltaa torjuvasta Istanbulin sopimuksesta, vedoten kansallisen lainsäädännön riittävyyteen ja sopimuksen käsitykseen sukupuolesta sosiaalisena konstruktiona. Täytyyhän moista hapatusta vastustaa, jotta voimme suojella naisia… heikentämällä naisten suojelua? Naurattaisi, jollei kauhistuttaisi sitäkin enemmän.
Vastaavasta kehityksestä riittää maailmalla esimerkkejä ja seuraukset alkavat näkyä. Meillä Suomessakin äärioikeiston propagandalle altistuneiden poikien ja nuorten miesten asenteet ryöpsähtelevät pintaan sosiaalisessa mediassa naisvihamielisenä kommentointina ja koulumaailmassa naisopettajien auktoriteetin kyseenalaistamisena. Vihapuhe johtaa aina myös fyysisen turvallisuuden vaarantumiseen, emmekä voi seurata kehitystä toimettomina: tänä vuonna jo 18 naista on surmattu ja Suomi noussut kärkeen EU:n naisille turvattomimpien maiden joukossa.
Viime vuonna julkaistussa Nytkis ry:n kyselytutkimuksessa selvisi, että puolet suomalaisista miehistä kokee #MeToon kaltaisten feminististen liikkeiden rajoittavan miesten oikeuksia. Peräti 60% heistä kokee sukupuolten tasa-arvon jo saavutetuksi Suomessa. Nämä tulokset selittävät osaltaan, miksi haitalliset asenteet juurtuvat joihinkin poikiin: kun suuri osa miehistä pitää feminismiä turhanpäiväisenä tai suorastaan haitallisena, he eivät koe tarpeelliseksi puuttua antifeministiseen sisältöön.
Miesten tulisi vihdoin kiinnostua tasa-arvotyöstä muutoinkin kuin oman edunvalvontansa näkökulmasta ja näyttää pojille esimerkkiä: tuomita ääneen sukupuolistunut väkivalta, puolustaa naisten oikeutta omaa kehoa koskeviin päätöksiin, vaatia toimia raskaussyrjinnän lopettamiseksi ja varmistaa turvakotien riittävä määrä. Tuloksia saadaan tehokkaammin, kun muutosta ajavat kaikki yhtä aikaa.
Aloittaa voi vaikkapa lähtemällä koko perheellä naistenpäivän marssille.
