Koko Hubara: ”Olemme tulevien sukupolvien esivanhempia”

Turvattua toimeentuloa, muidenkin kuin länsimaisen taidekäsityksen ymmärrystä, valtaväestön ja instituutioiden vastuunottoa rasismin purkamisessa sekä menneiden ja tulevien sukupolvien kunnioitusta. Sitä Suomessa elävät, BIPOC- ja/tai maahan muuttaneet taiteilijat kaipaavat sen perusteella, mitä olen oppinut muutamassa kuukaudessa uudessa työssäni.

Aloitin Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) kulttuurisen moninaisuuden taideasiantuntijana joulukuussa 2021. Taike tunnetaan yleensä maailmalla myöntämistään apurahoista ja avustuksista, mutta harva tietää, että talossa pyörii useita erilaisia projekteja ja kehittämishankkeita. Yksi niistä on kulttuurisen moninaisuuden ja liikkuvuuden kehittämisohjelma, jonka tavoitteina on edistää taiteen moninaisuuden ymmärrystä, kulttuurien välistä vuoropuhelua ja pää- ja vähemmistökulttuurien yhteistoimintaa, edistää taiteilijoiden liikkuvuutta ja kehittää kansainvälisiä verkostoja painopisteenä Pohjoismaat ja Barentsin alue.

Kehittämisohjelmassa on työskennellyt ja työskentelee laajan asiantuntijuuden omaavia läänintaiteilijoita, mutta pestini juuri kulttuurisen moninaisuuden taideasiantuntijana on lajissaan ensimmäinen. Ensimmäiset kuukaudet ovatkin menneet toimenkuvaa ja viisivuotisen kauden suunnitelmia luodessa. Tehtäviini kuuluu monenlaista: esimerkiksi Taiken sisäisen kulttuurisen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja antirasismin osaamisen selvittäminen ja kehittäminen, rakenteellisen rasismin tunnistamiseen ja sen purkamisen aloittamiseen tarkoitetun työkalun kehittäminen taide- ja kulttuurikentälle, erilaisten instituutioiden konsultoiminen ja kentällä toimivien ihmisten kanssa keskusteleminen mahdollisimman laajasti.

Vajaassa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka työskentelevät taiteen ja kulttuurin parissa eri puolilla yhteiskuntaa, niin Suomessa kuin Pohjoismaissa. Yksi huippukohdista työssäni on ollut saada perustaa kokoonpano nimeltään BIPOC-ohjausryhmä. Siihen kuuluu lisäkseni noin kaksikymmentäviisi asiantuntijaa kuudeltatoista taiteenalalta: taiteilijoita, kuraattoreita, tutkijoita ja kulttuurin kolmannen sektorin toimijoita. Tapaamme porukalla pari kertaa vuodessa virallisemmin ja välissä käyn keskusteluja ryhmäläisten kanssa yksityisemmin. Olen kerännyt heiltä vastauksia (sekä heidän omiaan että heidän kauttaan kentän tuntemuksia) kolmeen kysymykseen: Mikä minua inspiroi juuri nyt? Mitä haluaisin itse saada BIPOC- ja/tai maahan muuttaneena taiteilijana ohjausryhmältämme? Mitä Taike voisi tai mitä sen pitäisi tehdä kohtaamiemme haasteiden eteen? Tulen toteuttamaan myöhemmin virallisemman kyselyn kentälle, mutta nämä alustavat keskustelut ovat näyttäneet suuntaa siitä, mitä etnisyytensä, rotunsa tai ulkomaalaisstatuksensa vuoksi marginaalissa ovat taiteilijat kokevat Suomessa tänään.

Suomessa ihmisiä ei tilastoida etnisyyden tai rodun perusteella, joten emme tiedä kuinka paljon ei-valkoisia ihmisiä Suomessa elää. Se tiedetään että ulkomaalaistaustaisia ihmisiä täällä on yli 300 000 ja määrä kasvaa alati. Kun tähän lisätään päälle arvio maahan esimerkiksi Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta muuttaneiden jälkeläisistä jotka lasketaan syntyperäisiin suomalaisiin sekä saamelaiset ja romanit, puhutaan varmasti yli puolesta miljoonasta ihmisestä. Siitä ei ole varmaa tietoa, kuinka moni näistä ihmisistä on ammattitaiteilijoita, mutta taide on houkutteleva ala ja esimeriksi suomalaiset taidekoulut maailmalla tunnettuja.

Taiteilijoita inspiroivat monet asiat, kuten arki, luonto, some ja pop-kulttuuri, mutta ajatuksissa pyörivät ja teoksiin hiipivät jatkuvasti myös kysymykset rakenteellisesta rasismista ja syrjinnästä, valkoisuudesta ja ei-valkoisuudesta sekä vallasta. Siinä missä valtaväestöön kuuluvat taiteilijat herättävät teoksillaan mielipiteitä ja tunteita, siihen kuulumattomat taiteilijat joutuvat jo työskentelyvaiheessa pohtimaan mahdollisesti eteen tulevaa vihapuhetta ja häirintää, tai vähintäänkin sitä, ettei heitä oteta taiteilijoina tosissaan. Siinä missä valtaväestöön kuuluvat taiteilijat ovat syystäkin huolissaan toimeentulostaan apurahapätkien armoilla, muualta tänne tulevien oleskeluluvat ovat vaakalaudalla pätkien vuoksi.

Monelle BIPOC- ja/tai maahan muuttaneelle taiteilijalle oleminen taiteen ja kulttuurin tiloissa tarkoittaa edelleen sitä, että on ainoa vähemmistöön kuuluva huoneessa. Tarvitaan erilaisia ryhmiä ja yhteisöjä, turvaverkkoja ja turvallisia tiloja, joissa keskustella meitä kohtaavista haasteista ja miettiä ratkaisuja strategisesti. Käytän tässä sanaa “me”, sillä ennen työtäni Taikessa työskentelin yli kymmenen vuotta kulttuurijournalismin parissa ja kirjailijana. Samalla kun suoritan virkatehtävääni, ole ennen kaikkea ruskea ihminen Suomessa sekä taiteilija. Tunnistan jokaisen kollegoideni esiin nostamista asioista ja olen kokenut niistä monia suoraan. Nämä samat asiat on todennettu myös Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen vuonna 2020 ilmestyneessä tutkimuksessa “Avaus – ulkomaalaissyntyisten taide- ja kulttuurialan ammattilaisten asema Suomessa. (LÄHDE: https://www.cupore.fi/images/tiedostot/2020/avaus_raportti.pdf)

Toive Taikea ja muitakin instituutioita kohtaan on selkeä: kouluttakaa itseänne kiireesti rakenteellisen rasismin kysymyksissä sekä siinä, mikä on taiteen ja kulttuurin rooli rakenteiden ylläpidossa. Taidekenttä pitää usein itseään hyviksinä: arvot ovat pehmeitä ja ihmiset liberaaleja. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi pelata epäoikeudenmukaisuuden laariin, huomaamattamme tai jos kieltäydymme tarkastelemasta etuoikeuksiamme. Toive on myös tämä: kouluttakaa itseänne ymmärtämään, että on muitakin taidekäsityksiä kuin eurooppalainen ja ottakaa ne vakavasti kun päätätte apurahoista ja avustuksista tai siitä, keitä palkkaatte alalle tai otatte sisään taidekoulutusohjelmiin.

Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton tai millään tavalla surkuteltava. Taiteilijuus on nimenomaan sitä, että huomataan yksityiskohdat ja juhlistetaan niitä, asetetaan ne näytille ja keskusteluun aiemmin tulleen taiteen ja tulevaisuudennäkymien kanssa. Yksi BIPOC-ohjausryhmässä esiin noussut keskustelu on keskustelu siitä, että nyt tekemämme työ on alkuperäiskansojen teoriaa tähän lainataksemme esivanhempien työtä. Olemme tulevien sukupolvien esivanhempia, ja muutokset saattavat näkyä vasta sitten, kun me emme enää ole täällä. Emme saa lannistua, vaan meidän tulee tehdä parhaamme jättääksemme lapsenlapsillemme paras mahdollinen taidekenttä. Tässä mielessä luovuus, yhteisöllisyys jaksaminen ja itsereflektio ovat radikaaleja tekoja – ja on meidän tehtävämme haastaa instituutiot mukaan siihen.

Twitterissä

Naisjärjestöt yhteistyössä - Kvinnoorganisationer i samarbete