Sukupolvien välisen dialogin kirjoitustyöpajojen antia

Kuva vihkosta, jossa on kirjoitusta.

Tilassa
Kokous oli alkamaisillaan. Paikalle oli saapunut eri-ikäisiä ihmisiä. Tilassa oli mukava puheensorina, kun ennestään toisilleen tutut kertasivat kuulumisiaan ja uusia tuttavuuksia esiteltiin. Oli nuoria suoraselkäisiä miehiä ja vanhempia miehiä, joilla jo selkä oli jo hieman kaareutunut kumaraan. Sitten tilaan saapui vaaleatukkainen pieni nainen. Hän tervehti miehiä iloisesti ja sai varsin asialliset vastaukset. Vastaukset olivat ehkä ylikorostuneenkin asiallisia. Häneen ei oltu kiinnitettävinään sen enempää huomiota, mutta tunnelma tilassa muuttui. Kaikki olivat hiljaa ja omissa ajatuksissaan. Oli kuin kaikki olisivat kollektiivisesti jääneet miettimään, kuinka tässä nyt kuuluu käyttäytyä. Naisesta tuntui, että miehet pohtivat tahoillaan, oliko heidän naisen tervehdykseen antamansa vastaus varmasti riittävän korrekti, mikäli sellaisen hämmästykseltään ehtivät sanoa.

Nainen tunsi tunnelman. Tilanne ei ollut hänelle uusi. Hän istui satunnaiselle tuolille, hymyili luonnollisesti ja piti selkänsä suorana. Hän oli tilassa ihan muina miehinä, vaikka tunsi häneen kohdistuvat ajatukset. Naista jännitti, mutta oli tärkeää, ettei hän näyttäisi sitä ulospäin, koska se jos jokin aiheuttaisi kiusallisia tilanteita. Kädet hikosivat ja nainen piti ne tiukasti yhdessä, koska oli oppinut, että se auttaisi jännityksen piilottamisessa. Hän tiesi kokemuksesta, että pikkuhiljaa puheen sorina alkaisi voimistua uudelleen. Hänen saapumisensa tilaan siirtyisi miesten mielistä, minkä jälkeen voitaisiin jatkaa normaalisti ja keskittyä itse asiaan. Näin tapahtuikin ja kokous päästiin aloittamaan. Nainen istui kokouksessa selkä suorana ja päättäväisen näköisenä. Toki hän usein hymyili muille luonnollisesti, koska nainenhan hän oli, eikä missään nimessä kiukkuinen.

Toistuva kokouksiin saapumisen hämmentynyt ilmapiiri mietitytti naista. Hän pohti asiaa usein. Hän mietti, kuinka voisi välttyä sellaisilta kokemuksilta, vaikka olikin jo tottunut niihin. Hän oli oppinut, että kokouksissa pitää käyttäytyä miesmäisesti ja hillitysti. Pitää pukeutua hyvin asiallisesti, mielellään tummaan ja väljään paitaan sekä tietysti pitkiin housuihin. Toki niitä naisen vaatekaapissa jo olikin joka lähtöön. Naisellisia piirteitä ei saa tuoda esiin, mutta hymyillä kuitenkin pitää, koska naisen pitää hymyillä. Nainenhan hän kuitenkin oli. Nämä tilanteet eivät enää häntä vaivanneet, mutta hän tunnisti, että jollekin toiselle ne voisivat olla ylitsepääsemättömiä. On väärin, että ihmiset, joilla olisi yhteisille asioille annettavaa, voivat kokea vaikuttamisen foorumit niin torjuviksi, etteivät pysty osallistumaan.

Nainen viimein koki oivalluksen! Hän päätteli, että jos kokouspöydän ääreen kokoontuisikin miesten ja hänen itsensä sijaan tasapuolisemmin sekä naisia että miehiä, asiat muuttuisivat. Ja näin hän alkoi rohkaisemaan muita naisia kanssaan kokouksiin. Hän teki systemaattisesti töitä, uhrasi aikaansa ja kannusti naisia kiinnostumaan ja ottamaan osaa. Tämä oivallus oli avain, ja nainen jatkaa työtään sinnikkäästi, vaikka se on hidasta. Hän ei koskaan jätä saapumatta tilaan. Joku päivä se vielä olisi totta. Kaksi naista yhdessä kokouksessa olisi paljon enemmän, se olisi paljon enemmän kuin kaksi. Vaikka he eivät edes kommunikoisi keskenään, he olisivat samassa tilassa molemmat, yhdessä.

Kirjoittaja: Meeri 35 v. Kustavi


Miksi minä en saa unta  

Ensin sinä hämmennyt 

miljoona kysymystä 

lukko, sukupolvien solmu 

Ärsyynnyt, 

muttei viha vielä riivi 

ulos satutetun nahkoista 

Hän loukkasi paljon enemmän 

kuin sinua 

Yövalon loistaessa 

mumiset sängyssä maaten seinälle 

Pihiset ulos jokaisen sanan 

joka sinun olisi pitänyt sanoa; 

Itsesi 

ja kaikkien naisten puolesta 

Valvot surua 

Hän nauraa asioille 

jotka pelottavat sinua eniten 

Juo joka aamu kupista sitä 

minkä eteen he kärsivät 

vuosikausia 

Kirjoittaja: Sofia 24 v. Helsinki 


Kaupungin luottamushenkilöt ovat ihan tavallisia ihmisiä, tavallisilla ominaisuuksilla ja taidoilla. Minä lähdin mukaan kuntapolitiikkaan koronkeväänä kampanjoimaan. Näin, että kaupungissamme on vielä rutkasti kehitettävää lapsiperheiden asioiden saralla. Kuka näitä asioita olisi parempi tuomaan esille kuin minä, tavallinen suurperhearkea elävä ruuhkavuosiäiti. Halusin tuoda lapsiperhearjen ääntä kaupungin päätöksentekoon. Lähdin poikkeuksellisena korona-aikana kampanjoimaan vaaleissa ollessani vanhempainvapaalla kuopuksemme vauvavuotena. Etäily toi mahdollisuuden osallistua moneen tilaisuuteen kotoa käsin, lapset jaloissa, elämänmakuisesti. Joihinkin tilaisuuksiin osallistuin vauvani kanssa.

Tahdon olla edistämässä konkreettisia asioita, yksinkertaistamassa prosesseja. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisen tukeminen kuntatasolla poikisi varmasti voimavaroja monen perheen arkeen. Lapset kuuluvat kaikkialle, emme voi vieraantua päätöksenteossa perhe-elämästä. Imetin vaalipaneelissa ja kunnallisjärjestön johtokunnan kokouksessa, vauva huusi kaupunginjohtajan puheenvuoron päälle.

Korona on haastanut perheiden jaksamista, perheille täytyy olla enemmän matalan kynnyksen apua tarjolla. Moni kunta tarjoaa syntyville kuntalaisille vauvarahaa tietyin ehdoin. Minä haluan ajatella toisin, olenkin ajanut kaupungissamme perhemyönteisen imagon vahvistamista esimerkiksi tarjoamalla 5 tuntia ilmaista kotiapua kaupunkimme jokaiseen perheeseen, johon tulee perheenlisäystä.

Minkä puolesta puhun ja teen töitä? Lapsilla ei ole omaa ääntä, koronakriisin hoidossa perheiden hyvinvointi ei saa jäädä kuntapäättämisessä jalkoihin. Kuntapolitiikkaan lähtö oli haastavaa tässä taloustilanteessa ja pandemian jyllätessä. Kunnan taloutta täytyy hoitaa mutta hinta ei saa olla mikä tahansa.

Kirjoittaja: Krista 33 v. Lappi


Hyvän jätkän kuilu 

He olivat kaikki väsyneitä. He, koko komppania, olivathan marssineet jo kymmeniä kilometrejä helteessä raskaita taakkoja kantaen. Kaikki olivat silminnähden väsyneitä, väsyneitä ja hikisiä. Poika katsoi maahan ja totesi: ”en jaksa enää”. Tyttö katsoi poikaa ja tokaisi määrätietoisesti: ”Totta kai jaksat! Me jaksamme kaikki!” Poika jatkoi kävelyä murahdellen. 

Joka askeleella, jona poika pitkine raajoineen harppoi eteenpäin, tyttö joutui pienine jalkoineen ottamaan kolme. Tyttö oli aivan uuvuksissa, mutta hän ei valittanut. Hän ei valittanut, koska ei voinut. Asiahan on niin, että pojan väsymys johtui siitä, että matka kuumissa olosuhteissa oli pitkä ja rankka. Tytön väsymys olisi johtunut vain ja ainoastaan siitä, että hän oli tyttö. Ja sitä leimaa ei kukaan halua. 

Matka marssittiin loppuun. Tyttö kehui poikaa, joka väsymyksen ilmaisuista riippumatta jaksoi urheasti maaliin. Tyttöä lähes pyörrytti, mutta hän ei koskaan kertonut väsymyksestään kenellekään. Hän ei saanut muilta tsemppejä, mutta ei niitä odottanutkaan. Näin tytöstä kasvoi hyvä johtaja, hyvä jätkä, joka oli aina valmis tsemppaamaan muita ja tarvittaessa kantamaan toistenkin taakat. 

Eikä tyttö valittanut, olihan hän päätynyt marssimaan omien valintojensa seurauksena. Poikien on pakko marssia ja heidän kuuluukin siitä valittaa. Se on osa mieheksi kasvamista. Näinhän se on, on aina ollut. Mutta niin kauan, kun tätä sukupuolten välistä kuilua ei täytetä tasa-arvolla, tulevat marssivat tytöt tippumaan tähän hyvien jätkien kuiluun. 

Onneksi hyvästä jätkästä ei ole kovinkaan pitkä matka suorasanaiseen naiseen. 

Kirjoittaja: Meeri 35 v. Kustavi